Fiilikset ennen lähtöä

Elina:

Suomesta lentoon on nyt viisi yötä, joten on ehkä korkea aika vähän avata, millaisilla fiiliksillä lähdetään matkaan. Rehellisyyden nimissä oma suhtautumiseni vaihtoon lähtöä kohtaan on oikeastaan alusta asti ollut melko negatiivissävytteinen. En halua lähteä, hylätä kaikkea tärkeää ja rakasta Suomessa ja joutua hyvästelemään. Silti en ole kertaakaan oikeasti harkinnut vaihdon perumista, jos niitä yön pimeinä tunteina koettuja paniikin hetkiä ei lasketa. Jollakin liki masokistisella tavalla haluan viedä itseni äärirajoille ikävässä ja yksinpärjäämisessä. Olen muutamaan otteeseen aiheuttanut huvittuneita ja järkyttyneitä katseita, kun olen tuonut ilmi tämän yltiöpositiivisen asenteeni vaihtoonlähtöä kohtaan!

Salaa mielessäni toivon, että parin kuukauden päästä luen tätä postausta naureskellen asenteelleni ja totean, että viisi kuukautta on ohi hujauksessa. Vaihtoon tarvitsee lähteä vain kerran elämässä (haha ei tästä vain tule mitään ilman pientä pessimismiä), ja varmasti kokemus on kaikin puolin ainutlaatuinen. Kielitaitokin toivottavasti kehittyy, tiedä sitten tapahtuuko se sloveenissa vai englannissa. Asunto minulla on jo valmiina Ljubljanasta, ja kielikurssi alkaa heti kaupunkiin saavuttuani. En siis tosiaankaan epäile selviämistäni, mutta silti palaan joka kerta vaihtoa miettiessäni siihen, kuinka paljon ikävoin Villeä, Tiuhtia, perhettä ja ystäviä. Ja kaurapuuroa raejuustolla. 

Ville:

Tartun sen verran tuohon Elinan kriiseilyyn, että nimenomaan noi "äärirajoille" (ngghh!) itsensä vieminen ja yksinpärjääminen on niitä juttuja, miksi vaihtoon pitää lähteä. En epäile hetkeäkään, ettenkö itse pärjäisi enkä varsinkaan etteikö Elina pärjäisi. Ikävöinti on toki eri asia. Tällaisina hetkinä Internet todellakin paljastaa mahtinsa. Itse yritänkin ajatella koko vaihdon yhteisenä kokemuksena. Sellaisena, jota muistellaan joskus näin: "Niin joo se oli se vuosi, kun oltiin molemmat vaihdossa. Vitsi se oli kyllä siistiä."

Eniten mua jännittää alkuun pääseminen. Mistä saan kämpän, miten pääsen kursseille yms. Eiköhän nää kaikki kuitenkin selviä melko nopeesti. Eniten odotan uusiin paikkoihin ja tietty ihmisiin tutustumista. Mielenkiintoista myös nähdä, miten mä pärjään noiden Välimeren veijareiden kanssa. Jokin siinä sähläämiskulttuurissa kiehtoo mua suuresti (esim. futiksen kautta), mutta on täysin eri asia, miten sinne itse sopeutuu. Luonnollisesti Elinaa tulee hirveä ikävä, mutta vajaa puoli vuotta on ihan kärpäsen kakka loppuelämästä. Näin mä ainakin yritän ajatella. Joka tapauksessa oon ihan varma, että heinäkuussa mietin lentokoneessa, että mihin hittoon noi kuukaudet katosivat!