Ikävä?

Elina:

Mitä on ikävä? Se on sitä, että on yhtä aikaa suunnattoman onnellinen ja pohjattoman surullinen. Kaipausta ei voi olla ilman, että rakastaa tarpeeksi paljon, ja siksi ikävä kaikessa synkkyydessään on kovin ristiriitainen tunne. Ikävä sattuu jokaiseen raajaan ja aiheuttaa hetkellistä vihaa kaikkia olosuhteita, koko maailmaa kohtaan. Samalla ikävä tuntuu hyvältä, kun rakkaus saa kipeydessään konkreettisen muodon, jota vaalimalla tietää olevansa jonkin ainutkertaisen äärellä. Ikävä iskee synkimpänä silloin, kun on yksin vailla muita ajatuksia kuin välimatkan epäreiluus, ja silloin, kun on onnellisimmillaan ja haluaisi jakaa tunteen, paikan ja tilan sen kanssa, jota niin ikävöi. Ikävä voi saada runolliset ääriviivat.

En ollut lainkaan osannut odotta ikävää näin kaksijakoisena tunteena, sillä kuvittelin sen olevan jatkuvaa kärsimystä. Väärin. Erossa oleminen on jatkuvaa kärsimystä, mutta ikävä on osa vaihdon ainutkertaisuutta. Ikävä on jatkuva muistutus siitä, miten paljon rakastaa, ja vaikken välimatkaa arvostakaan tipan vertaa, olen hetkittäin pakahtumaisillani ikävän tunteeseen. Meillä on vaihdon jälkeen kokemus, jollaista ei muulla keinolla voi saada, ja vaikka käytännön kokemukset ovat erilliset, on ikävän jakaminen yhteinen.

Itselleni ajatus ikävästä oli vaihtoonlähdössä se kaikkein pelottavin asia, jonka kuvittelin pilaavan jokaisen hetken Sloveniassa. Mutta ikävä ei olekaan se paha ja pimeä voima, vaan se, joka saa rakkauden tuntumaan huikealta. Vaikein on eron hetki ja sen odottaminen, ja näin ollen kaikken pahin on jo takana, sillä jokainen päivä vie kohti sitä hetkeä, kun saamme jatkaa yhteistä elämää Tampereella Tiuhtin kanssa meidän kodissamme.

Ehkä ikävästä kirjoittaminen on liian henkilökohtaista tämän blogin kehyksissä, ja voi olla, ettei Ville allekirjoita aivan kaikkea näkemysteni romantisoituneisuudesta. Siis nöyrimmät pahoitteluni teille, jotka kuvittelitte lukevanne postauksen oluenjuonnista ja kaupunkikierroksista, ja lupaan, että sellaisia tulee vielä monia. Tänään kuitenkin tuntui siltä, että haluan kaikesta huolimatta kirjoittaa aiheesta, sillä olen päivä päivältä yhä onnellisempi siitä, että tasan kuukausi sitten kihlauduttiin. Eikö niin, että ennen ensimmäisen puolen vuoden aikana jokainen kuukausipäivä pitää muistaa, ihan kuten yläasteen seurustelusuhteissa? Ville, missä viipyy ruusulähetys?!